Pablo Neruda: Maremoto
Suomennos: Timo Malmi * Palladium Kirjat, 2013 * ISBN: 9789529893812 * Osta kirja!
Pablo Nerudan viimeinen runoteos sai alkunsa vuonna 1969, jolloin hän näki ruotsalaisen Karin Oldfelt Hjertonssonin puukaiverruksen delfiinistä. Heidän yhteistyöstään syntyi Maremoto, sukellus merenalaiseen elämään. Runot on suomentanut Timo Malmi, ja teos on varustettu hänen esseemuotoisella esipuheellaan otsikolla Meren evankelista.
Vierailu Pablo Nerudan kesäpaikassa Isla Negralla vuonna 2005 ja Nerudan kanssa Tyynen valtameren laivojen katselu oli Timo Malmille käänne. ”Tunsin sisälläni Nerudan lupauksen antaa Isla Negra niiden turvaksi, joilla ei ole sijaa majatalossa.”
”Haluan, että siinä puhtaassa rakkaudessa, joka täyttää minun valtakuntani, lepäisivät uupuneet, että tumma kansa istuisi minun pöytääni, että haavoittuneet nukkuisivat minun vuoteellani, Neruda oli kirjoittanut minulle. Luin hänen Testamentti 1947 -runonsa Atacamassa, Nerudan vaalipiirissä, vuorilla missä ei ollut satanut kirjoitetun historian aikana. Paikka oli salpietarikaivoksen teatteri ja vuosi 2005”, Malmi kertoo.
Maremoto -kokoelmassa Pablo Neruda kertoo rakkauksistaan. Ne ovat meren eläviä, rannan ritareita. Velaatta-järven kalamies syttyi. ”Takkini taskussani ollut espanjan- ja ruotsinkielinen Maremoto alkoi kääntyä kuin itsestään, takataskun muistikirjaan syntyi Meren evankelista -essee. Olin tokeissani, Malmi sanoo. Isla Negra -runossaan hän kirjoittaa:
Matka luoksesi on pidempi kuin kuuhun,
mutta lyhempi kuin Jumalan luo.
Pääkallonpaikka sijaitsee meren rannassa. Männyt eivät haudaltasi
nouse enää ylöspäin: ne leviävät, antavat suojaavan varjon,
paikallisuuden.
Täällä sataa, täällä paistaa, runoilijan on helppo hengittää.
Sinä olet läsnä kaikkialla, nojaat naapurin aitaan, roikut pyykkinarulla,
lepatat Tyynen meren tuulessa. Olet kaukana kuin lähteneet laivat.
Aäntäsi ei kuulu, vain tasaiset, kiihkeät iskut sydämestäni.Lasi viiniä rakkaassa seurassa vihreiden ja sinisten pullojen saartamana.
Pyydän ota vastaa veljesi uskossa, palauta eurooppalainen nöyryyteni,
Spartacuksen tahto, Kristuksen opetus, että toinen ihminen
on läheisempi kuin minä itse,
että maljat kaatuisivat ja päästäisivät purppuransa valloilleen.
Nerudan viimeinen matka
Pablo Nerudan hautajaissaattue lähti hänen kotoaan Cerro San Cristóbalista. ”Juntalle uskollinen roskaväki oli hävittänyt kirjailijan kodin”, kertoo Ulf Hjertonsson, joka oli paikalla.
Maremoton ruotsinkielisessä editiossa Ulf Hjertonsson kertoo: ”Sekasorrosta huolimatta Pablon maallinen maja oli asetettu katolisen tavan mukaan lasikantiseen arkkuun, jotta saattajat voivat osoittaa kunnioitustaan ja jättää viimeisen tervehdyksensä. Koko maanantain 24. päivän syyskuuta 1973 Pablo makasi chileläisen savitavarakokoelmansa sirpaleiden seassa. Arkun lähellä tuijotti Matilda-vaimon rikkilyöty muotokuva. Se hämmästeli maailman lehdistön edustajia.”
”Huone oli täynnä itkeviä ja kauhunlyömiä ihmisiä, mutta Pablo näytti rauhalliselta ja varmalta asiastaan kirstun lasin takana. Hänellä oli yllään paras tweed-pukunsa.”
”Tiistaiaamuna Pablon arkku jätti Cerro San Cristóbalin. Sitä seurasi pieni sureva kulkue. Ryhmän keskellä kulki loppumattomasti laulava, kuumaverinen ja kiukkuinen punatukka Matilde ja hänen väsynyt ystävänsä, kansakoulunopettaja Laura. Lisäksi mukana käveli jokunen määrä enemmän tai vähemmän tunnettuja kulttuurityöntekijöitä. Myös muutamia harvoja suoraselkäisiä kristillisdemokraatteja oli uskaltautunut paikalle.”
”Mutta suurin osa saattoväestä oli naisia, Pablon vasemmistolaisten ystävien vaimoja, joiden miehet juntan armottomat sotilaat olivat luultavasti tappaneet, vanginneet tai vieneet johonkin. Viimeisenä pienessä surukulkueessa käveli Ruotsin suurlähettiläs, 1970-luvun Raul Wallenberg, Harald Edelstam sekä Ranskan ja Romanian suurlähettiläät.”
”Äkkiä seuraajien määrä alkoi kasvaa. Kun marssi ohitti slummialueita, satoja ja taas satoja itkeviä ja rääsyläisen näköisiä miehiä, naisia ja lapsia liittyi surukulkueeseen. Kohta saattojoukosta kuului uhmakas ääni: Toveri Pablo Neruda on kuollut. Eläköön Neruda. Huuto kiiri tulena läpi koko suruväen ja pian kaikui yhteen ääneen taivasta vasten: Toveri Pablo Neruda on kuollut. Eläköön Neruda.
Saattuetta reunustavat vallankaappari Augusto Pinochetin laskuvarjojääkärit. Saattajat taistelivat pelon ja uhman välillä, mutta Neruda elää -huudot nousivat ilmaan yhä useammin. Suruväki oli puristanut kädet yhteen kädet huutaessaan tervehdyksiä.
Ulf Hjertonsson kirjoitti, että sotilaat näyttivät kiusaantuneilta ja alkoivat liikahdella. Äkkiä kuului kova ja kirkas huuto: Toveri Salvador Allende on kuollut. Eläköön Allende!
Koko saattojoukko pidätti hengitystään, sotilaat sormeilivat hermostuneena konekivääreitään. Päällystö neuvotteli, mutta mitään ei tapahtunut. Saattajat jatkoivat marssiaan ja lähettivät viimeisen tervehdyksensä taivaalle: vuoroin Pablolle vuoroin Salvadorille.
Silminnäkijänä Ulf Hjertonsson tunsi, että Pablo Neruda onnistui protestissaan. ”Hän toi Allenden toverikseen mukaan viimeiselle matkalleen läpi kansanjoukkojen. Kirkkomaata lähestyttäessä alkoi kuulua Kansainvälisen hyminä. Hautausmaan portin jälkeen marssi jylisi. Se oli toivoa antava requiem Chilen puolesta. Hautajaiset olivat muuttuneet poliittiseksi surujuhlaksi.”
”Santiagon yllä lepäsi sinä päivänä harmaa savusumu, jonka takana aurinko näkyi kuin harmaa kiekko. Silloin hautakummulle nousi Chilen etelän runoilija. Hän nosti kädet kuin tarttuakseen sumussa piileksivään aurinkoon ja huusi: Pablo, olet lähettänyt meille tämän ehtoollisleivän. Aurinko odotti hänen käsissään. Käykäämme yhdessä ehtoolliselle sinun kanssasi täällä tuhon ja turmion Chilessä.