Timo Malmi

Rakkaus, Kaipaus & Sota
Perust. 1948

Kotiseutumies

Timo Malmi on antaumuksellinen kotiseutumies. Tampere, Teisko, Velaatta, Kaleva, Pispala ja niiden ihmiset ovat innostaneet Malmia merkitsemään muistin asioita, kirjoittamaan ja viemään viestiä alueen persoonien vaiheista ja tapahtumista maalla ja kaupungissa. ”Ilman kotiseutua ei ole elämällä päämäärää”, hän sanoo.

Velaatan maitolaiturimuseo

Velaatan maitolaiturimuseon yli-intendentin roolissa Timo Malmi on yli neljännesvuosisadan ajan pyrkinyt vahvistamaan maaseudun ja kaupungin yhteyttä. Tiedettä, taidetta ja politikkaa popularisoivat kesänäyttelyt ovat työntäneet Velaattaa maailmankartalle.

Museo määrittää paikkansa Suomessa seuraavasti: ”Velaatan maitolaiturimuseo, pohjoisessa Hämeessä, seisoo Kukonharjan vuoren eteläisellä rinteellä liki Jutilan kylää. Sen läheisin ympäristö on pelto ja Tampere-Ruovesi -tie, mutta alempana alkaa kalaisa Velaatta-järvi. Syksyisin museon ympärillä aaltoilee teräinen vilja”.

Velaatan maitolaiturimuseo antaa museon tunnuksen Sinisen lehmän nimissä neuvoja: “Lehmänhermoinen energia on tarpeen kaikille, jotka neuvottelevat rauhasta, edistyksestä ja oikeudenmukaisuuden toteutumisesta missä tahansa maailmankolkassa. Myös jokainen meistä voi jakaa sinisiä ajatuksia ja toiveikasta mieltä.”

Museon käyntiosoite on Velaatantie 551, 34270 Velaatta. Velaatan maitolaiturimuseo löytyy myös Facebookista, jota kautta yleisönä on koko maapallon väki. Museon kotisivut löytyvät osoitteesta: www.maitolaiturimuseo.net.

Tampereen rakkaus

Timo Malmi toimii Tampere-Seuran kotiseutukoulun runouden opettajana. ”Lauri Viidan Alfhild-runo on kotiseuturunojen äiti. Sen mukaan opetellaan.”, hän sanoo. ”Kukin muistaa kotiseutunsa kuinka tahtoo ja kirjoittaa mielensä mukaan. Kotiseuturakkautta jaetaan läsnäololla.”, Malmi selvittää pedagogista metodiaan.

Timo Malmin aloitteesta kaupunkiin on saatu myös Yliopistonkatu. Kirje Niagaran putouksilta kaupunginjohtaja Pekka Paavolalle riitti. Katu on virallisesti kaupungin lahja yliopiston 60-vuotisjuhlaan. Paikallisen lehden kolumnisti kirjoitti seuraavana päivänä, että nyt on Malmin saatava oma katu kiitokseksi, sillä on ihme, että kansalaisaloite mennyt läpi.

Naapurit opettajina

Timo Malmin mielestä on tärkeä puhuttaa ja kuunnella vanhempia ihmisiä ja heittäytyä heidän tarinoihinsa. ”Historia ja tarina ovat meissä aina läsnä. On vain pysähdyttävä.”

Itselleen tärkeinä tiennäyttäjinä Malmi pitää kalastaja Toivo Kuusista, sahdinteon opettajaansa Eino Järvistä, JR 48 veteraani Kauko Malinia, neljän vuoden sotavankeuden kärsinyttä Arvi Nymania, tamperelaisia sotavankeja Risto Kiiskilää ja Paavo Lehtolaa.

Eino Järvinen oli monien tarinoiden ja rintamien sotaveteraani ja Velaatan Pirtin paras polkkamies. Eino Järvisen jykevä hahmo muistetaan myös runonlausujana. Videolla hän lukee Velaatan työväentalolla Heikki Asunnan tekstiä, joka kertoo elämästä, jonka hänkin joutui kerran kokemaan.

Eino Järvinen lausuu runoa Velaatan työväentalolla

Toivo Kuusinen on menneen muistaja, Velaatan kalastaja, Teiskon murteen, unohdettujen sanojen tallentaja. Toivo Kuusinen on kertomuksillaan tuonut Velaatan lähelle, tehnyt siitä Timo Malmi mielessä metropolin. ”Vaikka kaikki Velaatan rakkaat ovat kuolleet, Topin kanssa on voinut puhua heistä elävinä, kuulla kertomuksia nuotan vedosta ja heinäpellon häntien vetoon. Topissa esikoisrunokirjani Welaatta, maito, maa ja vesi elää. Welaatalta puhaltaa tuuli. Teiskon mummusta on jäljellä punainen uuni.”

Toivo Kuusinen

Toivo Kuusinen

Tamperelaisista Timo Malmiin on vaikuttanut syvästi hänen isänsä asetoveri Jalkaväkirykmentti 48:n ja Oriveden historian muistaja Kauko Malin. ”Me olemme ruokailleet toistakymmentä vuotta kerran viikossa Suomalaisella klubilla. Kauko Malinin johdolla olen suorittanut sotilassosiologian laudaturin.”, Timo Malmi sanoo.  ”Kaukolla on elämässään ollut monta titteliä: kunnan elätti, renki, konekivääriryhmän johtaja, kelloseppämestari, tietokirjailija. Hänen analyyttinen, ihmisestä lähtevä historian tulkinta on avannut minulle uusia näkökulmia kadettikoululaisten kirjoittamaan menneisyyteen.”

Kauko Malin

Kauko Malin

”Ruotsinpyhtääläisen asevelisosialistin, kaksikymmentävuotiaana kolmeksi vuodeksi sotavankeuteen joutuneen Arvi Nymanin hengen voima on käynyt usein väristen lävitseni,” Malmi kertoo.

Arvi Nymanin perheen tarina (äiti ja isä Lahden sotavankileirillä 1918 jne.), ainoan pojan sotavankimatkat Omskiin, Tomskiin, Karagandan kuolemanleirille, ristiin rastiin Venäjää on opettanut, mikä on kotimaa, mitä on ystävyys. ”Kiihkoilu ei edusta mitään, vain sosiaalinen oikeudenmukaisuus takaa vapaan isänmaan”, Arvi Nyman opetti Timo Malmia.

Arvi Nyman

Arvi Nyman

Tamperelaiset sotavangit Risto Kiiskilä ja Paavo Lehtola ovat kertomuksillaan avanneet minulle sotavankauden näkyvän ja salaisen maailman.

”Paavo valmisti minulle puukengät, joita hän Tsherepovetsin leirin puutyöprikaatissa nikkaroi. Riston avasi koko Neuvostoliiton sotavankimaailman. Hän kertoi retkensä kymmeneen kertaan, ennen kuin tajusin hänen kohtalonsa myös sisällisesti. Kävimme yhdessä monilla leireillä. Aloitimme Leningradin ja Inkerinmaan leireistä. Volosovossa hänen sotavankiparakkinsa oli paikallisen koti. Tsherepovetsissa Risto näytti, kuinka nälkiintyneet miehet kahlasivat syksyisin joessa vetämässä joesta tukkeja rannalla. Leirin alueelle oli rakennettu lähiö, eikä kukaan tuntenut historiaa. Mutta me myös lauloimme ja tanssimme paikallisten kanssa.”

Risto Kiiskilä ja Paavo Lehtola

Risto Kiiskilä ja Paavo Lehtola. Risto istumassa ja Paavo parturina. Kampa on Tsheropovetsin leirillä itse tehty.

Tampereella Työväenmuseo Werstaan hallinnoimassa Lenin-museossa on Timo Malmin sotavangeilta saamalla aineistolla rakennettu sotavankivitriini. Sen pääesine on Suomi-konepistooli.

Sano jotain pientä

Erkki Aukio pyysi Arvi Nymania sanomaan jotain Mikko Kalliolle. Kallio oli jäänyt sotavangiksi kesäkuussa 1944 ja Arvi 1941. Arvi Nyman oli uupunut ja sanoi, ettei jaksa. ”Sano jotain pientä.” ”Lude on pieni, litteä, tummapunainen ja puree. Sillä on suomuinen pinta ja kun sen tappaa jää veriläiskä. Mutta torakka ei pure ihmistä, mutta ryyppää vettä suupielestä ja silmäkulmasta.

Sotavankeudessa pitää olla huumorintajua, jos aikoo selvitä. Pitää olla näyttelijä, ei kun pitää olla teatterin katsoja, ei kun pitää olla molemmat ja istua katsomossa. Näytöksen alussa kaikilla on salainen, sanaton sopimus, että kuvitellaan yhdessä. Karagandassa yksi insinööri, se oli loikkari ja Helsingin kaupunginvaltuutettu, niin esitti kysymyksen: ”Tiedettäkö, että venäläinen peruna vastaa kahta suomalaista kananmunaa.” Hän oli meidän pomo ja sanoi, että painakaa. Minusta se oli arvoitus. Kerran se sai keräkaalin tyngän astiaansa ja alkoi selittää: ”Puhutaan, että sotavankeudessa on huonot ruuat, että lihaa ei ole keitossa.” Hän nosti möhkälettä kupistaan. Olipa honkkeli, kun sattui loikkaille, ajattelimme. Me menimme ja otimme lihanpalan pois. Kaali se oli, hän nielaisi sen ja sanoi, että lihaa oli.

Saksalaiset söivät kaikkea. Paistoivat sieniä ja sammakon reisiä. Sammakossa on vaalea liha. Meillä piipullinen tupakkaa maksoi viisi perunaa. Minulta majuri kysyi, eikö Suomessa ole nälänhätä. Vastasin, että on vaikka majurille antaa. Sitten taas tarvittiin sanitääriä. Kyllä Suomesta asioita tiedettiin. Meille huudettiin Mannerheim kaput, Tanner kaput, hakattiin rautaa ja syljettiin päälle.